sunnuntai 30.6.
”Polttaa kesäkatu kuuma” lauloi jo Dannykin aikoinaan. Samoin poltti kaupungin pölyt meidänkin keuhkojamme. Oli aika lähteä jokavuotiselle vaellukselle. Olimme fiilistelleet edellisvuoden vaelluksella koko kylmän talven ja vihdoin, kesäkuun lopussa oli yllättäen aikaa lähteä tarpomaan tuntureille etsimään elämän tarkoitusta. Päätös vaellukselle lähtemisestä tuli niin viime tinkaan, joten tänä vuonna matkaseuraa ei siihen hätään löytynyt ja lähdimme kohti Lappia kahdestaan Antin kanssa.

Ajopäiväksi valitsimme kesäkuun viimeisen ja todella helteisen sunnuntain. Tiesimme, että matkasta tulisi väsyttävä, sillä olimme molemmat ensin päivän töissä, jonka jälkeen ajomatkaa Oulusta Käsivarren sormenpäihin kertyi noin 600 kilometriä. Pääsimme vihdoin lähtemään liikenteeseen kello 19 aikoihin. Ostokset olivat vielä tekemättä ja sieltähän ne marketista löytyivätkin, niin mukit, kuin musiikitkin. Siis ei kun nokka kohti pohjoista ja aurinkolasit päähän.

Matka sujui mukavasti ja pääsimmekin ajamaan liikennettä vastavirtaan oululaisten palaillessa mökeiltä. Torniossa oli määrä tankata niin auto kuin kuskitkin. Kallen grilli ei valitettavasti ollut enää Torinossa, siis Torniossa toiminnassa (emme ainakaan löytäneet kuin yhden suljetun). Emme uskaltaneet mennä EMU:n ulkopuolelle Haaparantaan, joten tyydyimme torin grilliin, muistaakseni. Ensimmäiset kuvat, kuskin vaihto ja renkaat ulvoen jätimme perämeren taaksemme. Matka sujui nopeasti ja Torniojokilaakso näytti parhaat puolensa ilta-auringossa ja aavemaisessa usvapeitteessään.


Seuraava kuskin vaihto tehtiin Aavasaksalla ja Antti yritti viihdyttää ohiajavia rekkoja musisoinnilla. Yleisöä ei tosin ollut kovinkaan paljoa (yksi auto puolen tunnin aikana). Matka jatkui ja ohitse lipuivat uinuvat kylät, Pello, Sieppijärvi, Kolari ja Muonio. Lämppäri yritti kiitettävästi pukata kylmää ilmaa sisään, jotta uni ei yllättäisi. Kasetit oli kuunneltu loppuun ja Radio Mafia soitti vain väsyttävää teknomusiikkia, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi Pekka Sauri. Mainio ohjelma ei siinä mitään, mutta puhe on hiukan unettavaa kuunneltavaa kun matka on pitkä.


Palojoensuun risteyksen jälkeen alkoi jo tuntua siltä, että en pistäisi pahakseni vaikka Kilpishalli näkyisi jo. Vielä jonkin matkaa ja maisemat alkoivat lupaavasti muuttua mäkisemmäksi. Toista voi sanoa ilmasta, joka muuttui synkemmäksi ja sateisemmaksi koko ajan. Vihdoin Suomen maanteiden korkein kohta ylitettiin ja laskeutuminen Kilpisjärven rantaan alkoi.

Kaikki oli ennallaan, Kilpishalli, Kilpishotelli, koulu ja ennen kaikkea Retkeilykeskus. Olimme suunnitelleet teltan pystyttämistä jonnekin, mutta se sai jäädä, koska kello oli jo 5.00 ja meidän piti ehtiä aamulla lähtevään laivaan, Kilpisjärven yli. Siis auto parkkiin rajan pintaan ja tekstiviestit perille pääsystä eetteriin. Parkissa tapasimme vielä Nilsiästä ja Varkaudesta kotoisin olevat nuoret miehet, joilla tuntui olevan juhlat päällä. No nämä pojat lähtivät kello 5.30 valloittamaan Saanaa pulkan kanssa. Mukana oli tietenkin kori kaljaa, viiden litran vesitonkka, teltta, trangia, reput täynnä ja tietenkin se väline, mitä ilman kukaan reissumies ei lähde vaellukselle, golfmaila!. Kaikki roippeet pulkkaan ja menoksi, ja tietenkin se mies vetää, jonka solisluu oli murtunut kaksi päivää sitten. Terveisiä vaan pojat, jos tätä luette, toivottavasti pääsitte päälle asti.

maanantai 1.7.
Hyvin nukuttu yö takana NOT! heräsimme virkeinä aamulla. Unta oli tuskin tullut silmällistäkään. Menimme syömään leirikeskukseen maittavan aamupalan ja vaihdoimme vaatteet kiireellä, sillä meidän piti ehtiä kello kymmenen menevään laivaan. Pistimme reittimme ylös retkeilykeskuksessa olevaan kirjaan ja varasimme mökin tulomatkaa varten. Juuri ja juuri ehdimme rantaan vain todetaksemme olevamme ainoat kyytiä tarvitsevat. Laivahan lähtee liikenteeseen vain kun kyydittäviä on enemmän kuin viisi. Vaihtoehtoina olivat nyt vain kello 14. laivan odottaminen, jonka lähtö ei ollut varmaa tai kävely Pikku-Mallan kautta kolmen valtakunnan rajalle. Valitsimme jälkimmäisen ja päätimme, että Paraksen valloittaminen sai nyt jäädä seuraavaan kertaan, sillä lyhyt lomamme ei sinne saakka riittäisi, emmekä halunneet pilata vaellustamme liialla kiirehtimisellä.

Siis tarpomaan. Mielialaa ei yhtään kohentanut sateen uhka. Vaikka parkkipaikalla oli ollut ihmisiä, ei heitä täällä näkynyt, ainoastaan yksi suomalainen ja saksalainen pariskunta. Mieli kuitenkin lepäsi ja sehän oli tärkeintä. Tapasimme hiukan ennen Kitsiputousta norjalaisen pariskunnan sääskihuput päässään. He kertoivat alempana olevan aivan järjettömän paljon sääskiä. No me Antin kanssa vähän naureskeltiin, että kyllä me tiedämme mitä on paljon sääskiä, olimmehan kummatkin kotoisin soiden keskeltä Pudasjärveltä. Vaan niin napsahti pilkka etelän vellihousun nilkkaan ja sen jouduimme karvaasti kohta toteamaan. Kilpisjärvellä ei vain ollut yhtään sääskiä, joten emme uskoneet niitä muuallakaan olevan.


Matka jatkui ja lyhyet ja todella kastelevat sadekuurot pistivät kielen keskelle suutamme. Suuret kivet ja mutainen polku olivat petollisen liukkaita kumisaappaat jalassa. Onneksi kummallakin oli mukana vaellussauva, joten pahemmilta kuperkeikoilta vältyttiin, vaikka kyllä välillä katollamme kävimmekin. Askel askeleelta saavuimme kohti kolmen valtakunnan rajaa ja saimme todeta norjalaispariskunnan puheet todeksi, ja sääskiä oli paljon, todella paljon.

Pistimme teltan pystyyn rajan tuntumaan ja aloimme valmistamaan ruokaa.


Illalla kävimme vielä kävelemässä verrytelläksemme nilkkojamme. Yö oli valoisa ja teltassa nukkuminen tuotti hieman vaikeuksia, mutta mieli oli onnesta soikeana ja kieli ei pystynyt kuvailemaan niitä uskomattoman kauniita maisemia joiden ympäröiminä olimme.

tiistai 2.7.
Tiistai aamu valkeni aurinkoisena ja lämpimänä. Keittelimme aamupuurot ja kahvit ja totesimme, että leipävarastomme oli hieman kärsinyt Sinolin vuodettua reppuun, noo olipahan vähän terästettyä leipää. Antin kanssa mietimme myös, miten voi olla käytännössä mahdollista, että kaksi intin käynyttä miestä voi levittää niin pienen määrän tavaraa niin laajalle alueelle. Vastausta emme keksineet vaan kokosimme kamppeemme kasaan ja keräilimme roskat pois alueelta. Totesimme, että paikka oli vähintäänkin yhtä siisti kuin lähtiessämme ja lähdimme laulaen polulle (laulu taisi olla muuten Pelle Miljoonan Moottoritie on kuuma).


Laulu loppui Galdahyttan jälkeiseen mäkeen. Jo mäen puolivälissä jalat huusivat Ave Mariaa ja huippua ei näkynyt. Onneksi ei tullut kovin kuuma, siitä sadekuurot pitivät huolen. Navakka tuuli kuitenkin kuivatti kamppeet nopeasti ja pystyimme kävelemään jo tavallisilla kengillä.


Saavuimme vihdoin ylängölle ja päätimme alkaa päivällisen tekoon. Ai ai kuinka hyvältä voikaan maistua meksikonpata ja nötkötti onnellisen matkamiehen mahassa. Vielä kahvit mahaan ja menoksi. Maisema vaihtui kivikkoiseksi kuumaisemaksi ja vesisade muistutti puolen tunnin välein luontoäidin masentavista voimista.


Matkalla on ilmeisesti saksalaisten (kenenkähän muun! , ei Suomella ja Norjalla ole koskaan muistaakseni olleet välit niin huonot, että pitää bunkkereita alkaa tekemään) jälkeensä jättämiä bunkkereita ja vanhoja kaminoita sekä muuta metalliroinaa. On olleet kyllä karut olot sakuillakin ja varsinkin niillä pystypoteroitten tekijöillä. Ei taida lapio paljon siihen kivikkoon pystyä.

Laulurepertuaarimme lähestyi loppuaan. ”Matkustan ympäri maailmaa” oli jo esitetty hevi, rock, country, rap, blues ja reggae –versiona, joten siitä alkoi maku jo loppua. Kello kolmen aikoihin tapasimme ensimmäiset vastaantulijat, jotka kohteliaasti kiersivät meidän viidenkymmenen metrin päästä polulta poiketen. Ei meiltä Antin kanssa jutut loppuneet, mutta olisi ollut välillä mukava rupatella jotain järkevääkin, sillä Antin kanssa jutut kohosivat jo hämärän rajamaille vai pitäisikö sanoa takamaille. Sairas metsähuumori kohottaa kummasti mielialaa ja mekin aloimme keksiä uusia sanontoja, ehkä parhaaseen ylsi Antti värssyllään, ”Katoppa Masa ku on palijo lunta…..toivottavasti se ei oo unta!” Että semmosta.

Ylängöllä Antinkin oli pakko nöyrtyä peräsuolelleen ja antaa tundralle hiukan tex mex terveisiä. Itse päätin taistella posliinille asti. Anteeksi vain jutut, mutta armeijan käyneenä tiedän, kuinka tärkeää ruuansulatus kuulumisten vaihtaminen on. No niin ja asia jatkuu… Lunta oli jonkin verran, mutta ei niin paljoa, että se olisi haitannut matkantekoa. Vettä ei ollut puroissa liikaa ja olihan meitä siunattu juoksevallakin vedeltä, tosin se tuli taivaalta. Tunturipurojen vesi oli hyvää ja puhdasta, joten en näe syytä raahata Lapissa mukana ylimääräistä vettä, jos tietää suunnilleenkaan miten kaukana seuraava mahdollinen vesipaikka on.


Vihdoin saavuimme tuuliselle leiripaikalle ja aloimme pystyttämään telttaa. Sepä ei ollutkaan kovin helppoa ja jouduimmekin pistämään telttaan neljät ylimääräiset haruslangat. Sitten vain iltatoimiin, lättyainekset ja vaahtokarkit oli tältä reissulta unohtuneet pois, mutta mukana kulkenut matkaradio lämmitti mieltä. Kova tuuli pelasti meidät sääskiltä ja nautimmekin maisemista täysin siemauksin.


Kello 23. aikaan ei uni vielä tuntunut tulevan silmään ja päätimmekin lähteä huiputtamaan läheistä lumiseinämää ja huippua. Päältä maisemat avautuivat hienoina joka ilmansuuntaan ja vietimmekin keskiyön auringosta nauttien melkein tunnin.


Viimein lähdimme alas ja parisataa metrinen todella jyrkkä seinä sai talviurheilijan sydämen pamppailemaan. Rinkansuojus takapuolen alle ja menoksi. Siinähän sitä oli vauhdin hurmaa tarpeeksi. Antti hyppeli vielä parit voltit ja kumpikin oli valmiina teltalle paluuta varten. Teltalla pelailimme vielä parit erät golfia vaellussauvalla ja kivellä, kunnes mailabägi oli täynnä katkenneita muistoja, vielä saatiin aikaiseksi pesäpallo-ottelu, jossa Suomi voitti Norjalaiset luovutusvoitolla, koska isäntämaan edustajia ei ollut paikalla. Ei ne Nilsiän pojat niin väärässä olleetkaan sen golf mailan suhteen.

keskiviikko 3.7.
Seuraavana aamuna muodostui matkamme eniten käytetty sanonta. Aamulla tuuli paiskoi telttaa ja vettä kuulosti ripottelevan, olo oli väsynyt ja mieli maassa. Ulko-oven aukaistuani huomasin, että näkyväisyys oli tuskin 20 metriä. Onneksi suunta katsottiin valmiiksi edellisenä iltana. Antti oli nukkunut todella huonosti rikkimenneen makuupussin vuoksi ja kun totesin ilman olevan suoraan sanottuna ihan paska, makuupussista kuului rikkinäisen taistelijan hiljainen huokaus ”Vimpan Piälle!”. Siitä lähtien sanonta kuului noin kahden lauseen välein, koko loppumatkan.

Ei voinut mitään, liikkeelle oli lähdettävä vaikka vaarallisen liukas alamäki ei todellakaan houkutellut. Kamat kasattiin ulkoteltan suojissa ja likomärkä teltta pakattiin viimeisenä. Matka sujui nopeasti ja miesten mielet olivat hiljaiset, tässäkö se taas oli? Minne seuraavana vuonna mentäisiin? Kumpikin odotti Kilpisjärvi – Skibotn –tien varteen pääsyä. Matkaa tielle kertyi vain ehkä viisi kilometriä ja sieltähän se pilkotti, sikäli kun sitä sateelta pystyi näkemään. Jätimme rinkat pusikkoon tienvarteen ja vaihdoimme hiukan vaatteita 8 kilometrin maantievaellusta varten. Tikkusuoratie ei ole mikään mukavin kävelykohde, mutta kyllä niissä maisemissa olisi kävellyt vaikka kuumilla hiilillä. Radiosta kuului Alivaltiosihteeri ja sade piristi mieltä.


Liftaaminen kävi mielessä mutta ei antanut suomalaisen miehen mieli sen vertaa perskutarallaa periksi, että oltaisiin luovutettu. Olimme sitä mieltä, että jos vaellus on näin lyhyt ei matkaa taiteta muuten kun tallaten. Valtakunnanraja vilahti ohi ja juoksumarssiamme sivistystä kohti haittasi vain 80 kilometrin nopeusrajoitus. Tullista pääsimme pysäyttämättä läpi ja kohta tulimmekin takaisin samaa reittiä, mutta nyt kumisin pyörin. Kävimme hakemassa rinkat ja kohta menimme taas rajan yli, nyt Retkeilykeskukseen. Kävimme mutkan kautta Kilpishallissa hakemassa hiukan sivistyksen makua ja haimme avaimen mökkiimme.

Mökki oli järven rannalla aivan mahtavassa paikassa. Pettymys olikin melkoinen, kun mökin vessasta löytyi tyyppi, joka pisti vessan seiniä palasiksi Husqvarna ulvoen ja kipunoita sinkuen. Vihaisena takaisin respaan ja kävi ilmi, että mies oli alkanut tekemään remppaa päivää liian aikaisin, eikä uutta mökkiä ollut. Saimme kuitenkin huoneen retkeilykeskuksesta, mutta oma rauha olisi maittanut. Pettymystä lievensi hiukan se, että saimme käydä seisovassa pöydässä ilmaiseksi.

Pöytä osoittautui todella ”seisovaksi pöydäksi”, sillä ensimmäisen kerran näimme lainkaan syötävää puolen tunnin odottelun jälkeen. No ruoka oli kuitenkin maittavaa.

Ruoan jälkeen nokka kohti Jäämerta ja maantie rullalle. Kaasuun ei tunnetusti tarvitse jäämerelle laskeutuessa juuri koskea. Jäämeri oli taas kerran mykistävän kaunis, mutta ihmetyttää vaan rantojen likaisuus. Joka puolella on poltettuja puukappaleita ja revittyjä vaatteita.


Illansuussa suuntasimme takaisin Kilpiselle ja juhlistimme paluutamme parilla olusella.

torstai 4.7.
Ilta meni hiukka pitkäksi ja seuraava aamu aukesi todella synkkänä, mutta vain päissämme. Saanan huiputukseen kuitenkin lähdettiin, olosta viis. Portaat tuottivat väsyneille polville tuskaa, mutta päälle päästiin ja alaskin, vaikka vauhti meinasi aina vähän kiihtyä.


Retkeilykeskuksessa juotiin vielä kahvit ja matka kohti sivistystä alkoi. Kuskia vaihdettiin monesti ja syömässä käytiin rakkaassa synnyinpitäjässäni Kolarissa. Perillä oltiin myöhään illalla ja uni omassa sängyssä maittoi hyvin.

Summa summarum:

Aluksi hiukan harmitti, että ajanpuutteen vuoksi jouduimme kävelemään saman reitin kuin vuotta aikaisemmin. Maisemat olivat kuitenkin edelleen yhtä kauniita, joten jälkeen päin päätös ei harmittanut. Lunta oli ajankohtaan nähden aika vähän, sillä viikkoa aikaisemmin oli Kilpisjärven hiihdot jouduttu melkein peruuttamaan lumenpuutteen vuoksi. Vettä ei ollut kävelemisen kannalta liikaa, mutta vesisade haittasi hiukan kulkua. Kova tuuli kuitenkin kuivatti vaatteet nopeasti ja pahasti ne pääsivät kastumaan vasta viimeisenä päivänä.

Kilpisjärven retkeilykeskuksen tilat ja palvelut ovat todellakin kiitoksen ansaitsevat. Kaikin puolin ilmat olivat vaihtelevat ja sääskiä oli tarpeeksi. Ihmettelimmekin, että mistä ne tulivat Kilpparille, sillä sinne saavuttuamme niitä ei ollut ja sieltä lähdettyämme niitä todella oli, ja paljon.

Reissu oli todella antoisa ja antoi mainion mahdollisuuden hypätä pois arkielämän oravanpyörästä edes hetkeksi. Metsässä oleminen muuttaa ihmistä, jos ei muuten niin ainakin meidän käytöksemme muuttui eläimelliseksi. Omasta puolestani voin sanoa, että matkaseura oli upeaa, Antin puolesta en sitä uskalla sanoa : ).

ps. Elämän tarkoitusta ei Kilpisjärveltä löytynyt, joten kannattaa etsiä muualta.

| Martti |

Vaikka työkiireiden vuoksi reissuun lähtö tuli taas kohtalaisen nopealla päätöksellä ja sen myötä matkaan lähdettiin ainoastaan me Martin kans kahdestaan, oli koko reissu kyllä vimpan piälle. Sen verran on tuo vaelluskipinä puraissut meikäläistä, jotta uudestaan taas ensi kesänä. Takuulla. Toivottavasti aikataulut saadaan sopimaan paremmin, jotta voisimme vihdoin tehdä hieman pidemmän reissun. Kivaa oli. Ja matkaseurakin oli hyvää. Enhän minä kokematon tallaaja uskaltaisi edes lähteä ilman Martin kaltaista kokenutta vaeltajaa.

| Antti |

© Antti Luokkanen 2002 | antti@ulkona.com | ulkona.com